Säkkipimeät konferenssisalit

Hämärässä kuvaamisen haasteellisuus tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta luulenpa että aivan yhtä selvää ei ole se, mistä ongelmat oikeastaan johtuvat. Tarkastellaanpa ongelmaa hiukan tekniikan kannalta sillä myytäessä valokuvia yrityksen tai organisaation tiedotuskäyttöön, niiden on pakko täyttää tietyt vaatimukset.

Syytöksen ensimmäinen sormi osoitetetaan usein liian huonoon kameraan ja/tai optiikkaan, joka tietysti tiettyyn pisteeseen asti onkin isoin ongelma. Mikäli objektiivin valovoima tai rungon kohinansieto eivät taivu vallitsevien olosuhteiden vaatimuksiin, hyvin vähän on tehtävissä. Ihminen liikkuu silloinkin kun väittää olevansa paikallaan, joten terävän kuvan ottaminen on melkoista sattumankauppaa.

Ongelmat eivät kuitenkaan poistu kaluston päivityksen myötä. Pohjimmiltaan isoin haaste syntyy kameran merkittävän vähäisestä dynamiikasta. Kenno ei pysty toistamaan samaa sävyskaalaa, kuin ihmissilmä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että paljas silmä pystyy helposti erottamaan spottivalossa seisovan puhujan kirkkaimmat yksityiskohdat ja samaan aikaan tummienkin varjojen detaljit. Kamera näkee paljon vähemmän ja vieläpä puristaa näkemänsä pienempään kasaan, jolloin kontrastit kasvavat paljon ihmissilmän näkemää kovemmiksi.

Onnistuminen vaatii siis kaluston lisäksi tietämystä siitä, miten kamera valon näkee ja miten sitä voi käyttää hyödyksi. Luonnollisesti molemmat edellämainitut tekijätkin ovat täysin arvottomia, mikäli etsimen ja kuvaajan takaraivon välistä ei löydy kykyä olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, taltioimassa jotain, jolla on tilaajalle dokumentaarista arvoa.