Kävin kotona Kiikoisissa viettämässä isänpäivää ja toteamassa jälleen kerran, että minusta lapsena otettujen valokuvien henkilökohtainen arvo kasvaa hetki hetkellä isommaksi. Jo nyt, kun kuvien ottamisesta on kulunut kymmenestä kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, tuntuu valtavan hienolta palata hetkiin, joista minulla on hämäriä muistijälkiä.
On tietysti täysin mahdollista, että olen luonut ne muistijäljet vasta jälkikäteen niihin valokuviin perustuen, mutta se on toissijaista. Onpa kuitenkin jotain mihin palata.
Alleviivaan edelleen, että lapsen kuvaaminen kasvamisen kannalta merkityksellisessä ympäristössä on melkoinen peliliike. Parhaimmillaan lopputuloksena on kuva, joka on vanhemmille rakas välittömästi ja kuvan varsinaiselle kohteelle mittaamaattoman arvokas kun aika on antanut sille arvon.
Hyvää isänpäivää ja kiitos siitä, että minusta on niin paljon hyviä kuvia Isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti