En ole pystynyt perustelemaan itselleni, minkä vuoksi ainoa oikea tapa taltioida lapsi ensimmäisen ikävuoden kynnyksellä, olisi istuttaa pallero rottinkikoriin studiomiljöössä. Studio antaa toki paljon paremmat mahdollisuudet hallita valaistusta ja rakentaa teknisesti virheetöntä tavaraa, mutta pelkällä tekniikalla rakennettu kuva on väkisinkin sisällöllisesti torso. Kuvan sitominen studioympäristöön tuntuu minusta isolta rajoitteelta ja juuri siksi rakastan miljöökuvauksen tarjoamaa vapautta.
Vapauteen sekottuu kuitenkin varsin isoja haasteita taustan hallintaan ja vallitsevaan valoon liittyen. Valo muuttuu pahimmillaan sekunneissa, eikä harmonisen taustan löytäminen ole mitenkään helppo tehtävä. Jostain syystä näiden epätäydellisyys kuitenkin kiehtoo minua. Ainakin niissä on siksi enemmän elämää, kuin kliinisessa naamakuvassa staattisen taustan edessä kuvattuna. Lapsi lapsuudenkotinsa pihalla.
2 kommenttia:
Olen ihan samaa mieltä, että studiokuvat ovat usein aika kliinisiä ja "perussettiä". Ihania kuvia olet ottanut Aaro pojasta ja taivas on todella onnistunut ihanan sininen ja pilvet tuo vähän dramatiikkaa mukaan. Olisi mukavaa jos kuvat saisi vielä suurennettua ja pystyisi tutkailemaan tarkemmin;-)
Hmm. Pitänee pistää harkintaan. Jotenkin tämä internet tekijänoikeuksien ihmemaana tekee vähän vainoharhaiseksi. Mitään hyväksi kuvittelemaansa ei oikein uskaltaisi pistää kovin isona eteenpäin. Ehkä tuohon jonkun ratkaisun kuitenkin keksii. :)
Kiitokset suosikoinnista.
Lähetä kommentti