Jani ja Laura

Häävalokuvaajan tehtävä on haasteellisuudestaan ja valtavasta vastuustaan huolimatta mielenkiintoinen ja kiitollinen. Pitkän työpäivän tärkein tavoite on luonnollisesti tallentaa mahdollisimman kattava kuvaus päivän kulusta, vieraista, tunteista ja miljööstä, mutta mikään ei estä nauttimasta juhlasta kaiken tämän lomassa.

Sekä lopputuloksen, että kuvaajan itsensä kannalta on merkittävästi parempi, että kuvaaja elää mukana juhlassa niin paljon, kuin mahdollista. Vieraiden kanssa kommunikointi ja sosiaalinen kanssakäyminen on välttämätöntä. Se on ainoa tapa päästä tarpeeksi lähelle ihmisiä siten, että kuvattava ei tunne oloaan vaivaantuneeksi, joka on varsin luonnollinen reaktio järjelmäkameran läsnäoloon.

Monesti ihmisten käsitys siitä, että heistä ei voi ottaa hyviä kuvia, johtuu siitä että kuvaaja ei osaa joko löytää oikeaa hetkeä kuvan ottamiselle, tai useammin siitä, että kuvaustilanne ei ole miellyttävä. Hyvältä hääkuvaajalta vaaditaan siksi visuaalisen silmän lisäksi valtava annos sosiaalista pelisilmää.

Provinssi

Kesän virallinen aloitus oli tänä vuonna jotenkin poikkeuksellisen uljas. Uljauteen saattoi vaikuttaa leirintäalueelle rakennettu bändistage ja sen legendaariset esiintyjät, etunenässään pohjalainen humppabändi "Metsguggah"

Kameran kuljettaminen itse festivaalialueelle ilman pressikorttia aiheutti puolestaan merkittävästi harmaita hiuksia. En ole vielä keksinyt, mikä on se merkittävin kameran aiheuttama uhka artisteille, joiden vuositulot ylittävät käsityksen. Ei se järjestelmäkamera oikeasti varasta sielua. Se on vaan sellainen uskomus.

Viikonlopun aikana lainattiin tämän viikon onnellisuutta niin paljon, että vielä tänäänkin pohkeissa tuntuu. Oli tuo sen arvoista kuitenkin.

Ps. bloggerin kuvanlisäysominaisuus manatkoon itse itsenä alimpaan helvettiin.

Aaro

En ole pystynyt perustelemaan itselleni, minkä vuoksi ainoa oikea tapa taltioida lapsi ensimmäisen ikävuoden kynnyksellä, olisi istuttaa pallero rottinkikoriin studiomiljöössä. Studio antaa toki paljon paremmat mahdollisuudet hallita valaistusta ja rakentaa teknisesti virheetöntä tavaraa, mutta pelkällä tekniikalla rakennettu kuva on väkisinkin sisällöllisesti torso. Kuvan sitominen studioympäristöön tuntuu minusta isolta rajoitteelta ja juuri siksi rakastan miljöökuvauksen tarjoamaa vapautta.

Vapauteen sekottuu kuitenkin varsin isoja haasteita taustan hallintaan ja vallitsevaan valoon liittyen. Valo muuttuu pahimmillaan sekunneissa, eikä harmonisen taustan löytäminen ole mitenkään helppo tehtävä. Jostain syystä näiden epätäydellisyys kuitenkin kiehtoo minua. Ainakin niissä on siksi enemmän elämää, kuin kliinisessa naamakuvassa staattisen taustan edessä kuvattuna. Lapsi lapsuudenkotinsa pihalla.